Peura
Tallilainen
Ratsastamassa...
Posts: 66
|
Post by Peura on Jun 1, 2020 15:21:53 GMT
Vendela srp-t
|
|
Jassu
Newbie
Posts: 3
Oma hevonen: Vendela
|
Post by Jassu on Aug 2, 2020 11:47:02 GMT
Joskus mä toivoin salaa, että olisin syntynyt sellaiseen perheeseen, joka olisi lauantaisin linnoittautunut yhdessä sohvalle ja katsonut elokuvaa sipsit rapisten. Tai jossa olisin joutunut kaitsemaan pienempiä sisaruksiani, tai menemään isän avuksi ruokakauppaan. Aina sen jälkeen sätin itseäni ja häpesin omia murheitani - munhan pitäisi olla vihoviimeinen ihminen, joka kadehti toisia. Mutta aina kun meidän iso talo kumisi tyhjyyttään, mun sydämmellä painoi raskas kivi - miksei isä ikinä viettänyt aikaa mun kanssa? Enkö ollut sille tarpeeksi? Miksi aina sain itse huolehtia itsestäni?
Voitelin mukaan leivät ja lähdin ovet paukkuen pihalle. Suutuspäissäni olisin tahtonut talloa etupihan istustukset matalaksi, mutta annoin kasviparkojen elää hyvää hyvyyttäni ja suuntasin busarille. Neljäkolmonen meni tästä melkein suoraan tallille, joka tuntui sillä hetkellä siunaukselta - luontoäiti nimittäin syyti vettä mun niskaan kuin viimeistä päivää. Mietin tuohtuneena, kuinka koko universumi tuntui olevan mua vastaan, ja sen jälkeen muistutin itseäni, että tuollainen oli hirveän itsekeskeistä ajattelua.
Vanda ei varsinaisesti ollut mun unelmaponi: siinä yhdistyi karmealla tavalla ponin kivenkova itsepäisyys ja täysiverisen nopeus ja aikapommin kaltainen reaktiivisuus. Lisäksi se oli hirmuisen nuori ja kokematon ja sain aina pelätä, että nyt pilaan tämän ponin lopullisesti. Joskus, kun se viskasi mut kuin heittoistuin ojanpohjalle, en olisi halunnut nousta selkään enää kertaakaan. Ehkä vika siis oli mussa; olin liian pelokas ja heiveröinen niin vahvatahtoiselle tammalle, joka välillä tuntui kuskaavan mua ympäri kenttää ihan oman mielensä mukaan.
Tallikäytävällä vastaan tuli Kieran, ja tunnistaessani miehen sökelsin epämääräisen tervehdyksen. Mulla ei ollut hajuakaan, kuinka moni ylipäätään tiesi mun käyvän täällä, kun tapanani oli piiloutua Vandan karsinaan mieluummin kuin joutua sosiaaliseen kontaktiin ihmisen kanssa. Tarvitsin kipeästi valmentajaa, ja elättelin pientä toivoa siitä, että lehmänhermoinen stunttiratsastaja suostuisi siihen. En vain toistaiseksi ollut uskaltanut avata suutani, ja keräillessäni rohkeutta oli mies pyyhältänyt jo eteenpäin.
Harmaa ponini tarhasi aitauksessaan sateenpiiskaama häntä hiljakseen heilahdellen. Mun jodhpurit tuntuivat vajoavan mutaisen myllättyyn maahan, kun marssin sadetta itsekseni manaten Vandan tarhan portille. Sadetakkiin puettu tamma lompsutteli luokseni korvat hörössä ja päästi hörähdykseltä kuulostavan äänen.
Sillä hetkellä mun mielestä haihtui sateen aiheuttama mielipaha, ja olin hirveän ylpeä Vandasta, vaikken tiennytkään hörisikö se mulle vai porkkanoille. Olinhan sentään poninomistaja.
|
|
Peura
Tallilainen
Ratsastamassa...
Posts: 66
|
Post by Peura on Aug 2, 2020 18:55:40 GMT
Kieran enemmän kuin mielellään auttaa tulevia superstaroja taipaleellaan ❤️✨ Rohkeasti hihasta nykimään ja sopimaan valkkuaikaa, yleisimmin vapaana on ma-ke klo 12-15 ja to-la klo 9-12 😎 Sunnuntait lähtökohtaisesti vapaapäiviä valmennusten osalta, mutta poikkeuksia on mahdollista tehdä!
|
|
Jassu
Newbie
Posts: 3
Oma hevonen: Vendela
|
Post by Jassu on Sept 29, 2020 13:24:17 GMT
Pelle ja poni 22.8.2020 / haasteen kohta 3, klovni
Alkutervehdys tuntui venyvän ihan liian pitkäksi. Vanda oli ollut verryttelyssä ihan mahdoton, kovapäisellä tyylillään se oli puskenut eteenpäin mun pidätteistä huolimatta. Nyt kaikki energia oli selkeästi pöllähtänyt korvien kautta ulos, ja poni jäätynyt keskelle kenttää kuin vanha auto talvella. Mun poskia kuumotti ja kyyneleet polttivat silmien takana, kun yritin hienovaraisesti potkia puksuani liikkeelle.
Sitten se liikahti.
Mä ehdin kiittää Jumalaa ja kaikkia korkeampia voimia, kun Vanda nytkähti liikkeelle ja päätti kuunnella mua sen ohikiitävän hetken. Hidas harjoitusravi oli vähän lönköttävää ja vähänkään kokeneempi kouluratsastaja olisi varmasti pyörtynyt tai ainakin laskenut alleen sen nähdessään. Mä yritin verhota irvistyksen huolettomaan hymyyn ja mahdollisimman huomaamattomasti saada ponini vähän reippaampaan raviin. Vandan korvat kääntyivät ennätysvauhtia höröön, kun se tunsi pohkeet kyljissään.
Se näet RAKASTI juoksemista sydämensä pohjasta ja takuuvarmasti kiihtyi nollasta sataan aina kun siihen oli mahdollisuus (ei kovin usein, koska mä olin nössö).
Mä tiesin, että olin tehnyt virheen. Melkein näin, kuinka se veti henkoset aiemmin karanneesta energiasta ja ampaisi sitten juoksuun. Tarrauduin kiinni satulan etukaareen ja odotin, että se hidastaisi E:hen mennessä. Onneksi avasin jossain vaiheessa refleksinä sulkemani silmät, sillä Vanda päätti haistattaa pitkän pee-askan koko touhulle ja leiskautti kouluradan rajanneista aidoista komeasti yli. Ja mokomalle ei vielä sekään riittänyt! Laukka vaihtui pierupukkirodeoksi ja mä lensin kuin leppäkeihäs tantereeseen (myöhemmin kommentoitiin, että se oli komea lento se). Siinä rytäkässä hahmotin vain sen verran, että kentällä ei ollut aitoja ja mun röyhkeä ratsuponini paineli perä vilkkuen tallintakaiseen metsään.
Samoissa kilpailuissa kisanneen kaverini äiti riensi paikalle ja auttoi mut ylös kysellen haudanvakavana terveydentilastani. Mä olin varma, että diagnoosini oli ylitsepääsemätön häpeä, mutta tyydyin vain pudistelemaan päätäni katse suunnattuna kengänkärkiin.
Meidän ensimmäiset kouluratsastuskilpailut olivat menneet aivan penkin alle, ja itkua tuhertaen riisuin Vandan kuljetusvarusteista kotitallilla. Mun onnekseni kukaan baffnerilaisista ei kysellyt tuloksista ja pääsin surkuttelemaan kurjaa kohtaloani ihan yksikseni. Mä olin nimittäin tehnyt itsestäni aikamoisen pellen, siis ihan oikean klovnin.
|
|